Mietteitä kuuntelemisen taidosta ja kohdatuksi tulemisesta

Miksi toisinaan saattaa tuntua, että toisilla – isoilla tai pienillä ihmisillä – on valikoiva kuulo tai äärimmäisen vaikeaa keskittyä olemaan läsnä kuuntelijan paikalla ?

Entäpä miten he joilla ei ole vielä sanoja puhuvat ja viestivät? 

Miten keho puhuu ja miten sitä kuunnellaan ?

Ovatkohan suustani ulos tulleet sanat se koko totuus,  mitä yritän toiselle kertoa?

Mistä tiedän, onko keskustelukumppanini kuullut mitä sanoin ?

Olenko osannut kuunnella lapsiani riittävästi heidän tarpeissaan ja kysymyksissään ?

Siinäpä muutamia visaisia kysymyksiä, joiden ääreen on joskus hyvä pysähtyä pohdiskelemaan. Fyysinen kuuloaisti kehittyy jo hyvin varhaisessa vaiheessa vauvan vielä kehittyessä äitinsä kohdussa. Vauva oppii tunnistamaan äitinsä äänen ja syntymän jälkeen tutun äänen kuunteleminen rauhoittaa vauvalle vielä vieraassa kohdun ulkopuolisessa maailmassa. Monesti vauva myös mieltyy ja rauhoittuu esimerkiksi kodin jo tutuksi muodostuneeseen musiikkimaailmaan. Tosin vauvan synnyttyä vauvan kuunteleminen onkin sanoista riippumatonta toimintaa; yhdessä vauvan opastamana vanhemmat oppivat kuuntelemaan vauvan tarpeita, tunteita ja toiveita siitä miten hänen olisi mahdollisimman hyvä olla. Vauvan äänestä Marjo kirjoittikin edellisessä blogiss. Vanhempien tehtävänä on helpottaa vauvan stressitilaa kaikin mahdollisin keinoin: lohduttaen, hoivaten, ruokkien ja tälle rauhallisesti jutustellen. Tässä tehtävässä vanhemman kuuntelemisen ja tulkitsemisen taidot joutuvat uudella tavalla haastetuksi ja tämä erityinen vaihe voikin olla monin tavoin palkitsevaa; vanhempi oppii hiljalleen kuuntelemaan ja ymmärtämään lapsensa ”puhetta”. Kuunteleminen ei siis ole vain kuulemista sanojen tasolla vaan siinä on mukana ei vähempää kuin koko ihminen moninaisten viestintäväyliensä kanssa.

Kyllä, me kuulemme korvillamme, mutta kuuntelemisessa ovat mukana myös muutkin aistimme: kuuntelemme niin silmillä kuin toisinaan myös kosketuksella ja aina läsnäolomme kautta. Kuulluksi tulemisen kokemukseen vaikuttavat monet tekijät ja yksi tärkeä väylä on katsekontakti. Mitä useampaa kanavaa käytämme ollessamme kuuntelevana osapuolena sen todennäköisemmin myös kuulemme paremmin sen, mitä toinen meille viestii. Kuuntelemiseen ei riitä pelkkä kuuleminen.  Voin kyllä kuulla sanotun asian, mutta toinen ei ehkä tiedä sitä, jos emme tätä jollain lailla ilmaise. Olemme ikään kuin peilejä toisillemme: heijastamme takaisin kuulemaamme pienin ääntein, ehkä tarkentavin kysymyksin, nyökyttämällä ja esimerkiksi kasvojen ilmeiden välityksellä.  Vanha sanonta kertoo, että silmät ovat sielun peili. Siinä piilee syvä totuus. Katseen avulla viestin toiselle omasta tarkkaavuudestani. On olemassa ehkä aikoja tai tilanteita, jolloin on vaikeaa katsoa suoraan silmiin. Usein tämä katseen välttely johtuu jostain. Katsekontakti miellyttävässä kuuntelutilanteessa ei tarkoita yhtämittaista silmiin tuijottamista, mutta ikään kuin riittävää silmien yhteyttä. Välillä vilkuillaan toisaalle, keskittyessä silmät voivat katsoa eri suuntiin aivojen kaivaessa muistilokeroista tarvittavia tietoja tai ratkoessa ongelmia. Toisia katsekontakti voi vaivaannuttaa ja se voi nostattaa esiin häpeää, pelkoa tai vaikka masennusta, joiden näkymistä silmien kautta saatetaan pelätä. Näiden katsehaasteiden kanssa kamppailevat ystävämme tarvitsevat lempeää ja hyväksyvää katsetta heitä kuunnellessamme: emme voi vaatia aikuisia ihmisiä katsekontaktiin tai antaa sen toisaalta olla este yhteyden vaalimiselle. Mikä kirjoittamaton laki saa ihmiset peittämään silmänsä kun he liikuttuvat ja silmänurkkaan ilmestyy kyyneliä. Joskus aikuisen on hyvä kysyä itseltään, miksi vaikeita tunteita tahtoo peittää? Suojaanko itseäni vai yritänkö suojata toista ? Samanaikaisesti on hyvä pohtia millaisissa tilanteissa itkuakin aikaansaavat tunteet on omasta mielestä hyväksyttävää ilmaista ja antaa tulla esiin, toisten kohtaamaksi.

Vauvat puolestaan on luotu olemaan katsekontaktissa vanhempiinsa, jolloin kaikki äidin ilmeet, eleet ja tunteet heijastuvat vauvaan. Vastasyntyneen vauvan kokemus olemassaolosta tulee todeksi äidin kautta ja äiti ikään kuin kertoo vauvalle jatkuvasti kuka ja millainen hän on, onko hän turvassa vai onko jokin hätänä.  Erityisesti imetyshetkissä vauvalla on syvä tarve löytää äitinsä katse ja nämä kahdenkeskeiset hetket ovat vuorovaikutusta parhaimmillaan. Mikäli vanhemmat huomaavat, että vauva jostain syystä vältteleekin katsekontaktia tai kääntää päätään pois on hyvä pysähtyä miettimään mistä tämä voisi johtua ja mitä asialle voi tehdä, jotta vauva saadaan palautettua takaisin hänelle elintärkeään katsekontaktiin ja turvalliseen kiintymykseen. Tällöin vauva voisi ehkä sanoa näin: ”Minun on aina turvallista katsoa äitiäni silmiin, ihan joka tilanteessa, mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja kaikkien tunteideni ja tarpeideni kanssa. On vaipassani sitten ykkönen tai kakkonen, itkenpä väsymystäni tai mahavaivojani – tunnin tai pidempään niin sinä kestät äiti sen.”

Vähän vanhempi lapsi kenties välttää äidin katsetta, jos hänelle on jo muodosunut malli siitä voiko ja uskaltaako äidin luokse mennä kertomaan vahingosta. Ovatko äidin silmät tulen leimaus vai auttaako äiti lapsensa häpeän ja syyllisyyden ylitse lempeällä katseella ja kertomalla, että ”ei haittaa, ei ole hätää, vahinkoja sattuu” (vaikka oikeasti vähän haittaisikin ja sitäkin enemmän harmittaisi). Vanhempien haasteena onkin selvitellä onko kyseessä ollut puhdas vahinko vai kenties jo tahallinen tai aiottu teko ja sovittaa syy-seuraussuhteita sen mukaan. Tärkeintä olisi näissä kaikissa hetkissä kyetä omalta tunnemyrskyltään kuuntelemaan,  mitä lapsi selvittelyvaiheessa sanoo ja pohtia onko tämä todella se mitä lapsi yrittää viestiä.  Vai onko mahdollisen vahingonteon takana vaikka sittenkin jokin muu viesti kerrottavana, esimerkiksi ”huomaa minut” tai ”tahtoisin viettää enemmän aikaa kanssasi äiti”. Jos mietimme epäsuoraa viestintää aikuisnäkökulmasta niin ei taida olla kenellekään meistä yllätys kuinka helppoa on vastata ”Mitä kuuluu?” -kysymykseen ”Eipä tässä ihmeempiä, ihan hyvää ja tavallista arkea.” Ehkäpä kysyjä on jostain vaistonnut, että kuuluu muutakin ja tahtoo antaa toiselle tilaisuuden tulla kuulluksi. Rohkea kuuntelija voi jopa kertoa omista aistimuksistaan ja kertoa, mitä havaitsee toisen olemuksessa olipa se sitten väsymystä, vakavuutta tai huolta ja tarkistaa onko hän oikeassa vai menikö metsään. Toisinaan on myös niin, että kysymys on tärkeä, mutta paikka ja aika sen käsittelyyn on väärä. Tällöin voi miettiä voisiko kuulluksi tulemista hieman siirtää ja jatkaa jo aloitettua keskustelua toisessa hetkessä.

Toisinaan äiti voi kokea lapselle antamiensa neuvojen tai ohjauksen kantautuvan niin sanotusti kuuroille korville. Joskus liian monimutkaiset ja pitkät ohjeet eivät mene lapselle perille, vaan pitää olla todella konkreettinen ja ilmaista asia lyhyesti ja yksinkertaisesti. Äiti voi auttaa lastaan kuuntelemaan myös kosketuksen kautta; asettua samalle tasolle lapsen kanssa, ottamalla tämän syliin ja ohjata kasvot vasten äidin kasvoja katsekontaktiin tai tarvittaessa pitää turvallisella otteella käsistä tai käsivarsista kiinni. Kosketuksen avulla lapsi saadaan mukaan vuorovaikutukseen ja hän ehkäpä kuulee paremmin mitä äidillä on kerrottavaa kun kosketus- ja näköaistikin ovat käytössä. Tämä pätee myös toisinpäin! Joskus lapsella voi olla jotain asiaa äidille ja hän tarvitsee sekä äidin sylin, kosketuksen että katseen jotta saa välitettyä viestin, minkä tahtoo äidin tietävän. Toisinaan lapsilla ei ole sanoja asioille, joita he yrittävät kertoa: käyttäytyminen voi antaa viitteitä siitä mitä on ”menoillaan”. Tällöin tarvitaan äidin apua sanoittamaan lasten kuulumisia ja tunteita: onko lapsella ollut ikävä äitiä tai isää, onko hän surullinen jostain, harmittaako häntä se, kun leikki piti jättää kesken tai lähteä kivasta paikasta kotiin. Äiti on tosinaan kuin jatkuvasti online oleva ”google-translator” kun hän kerta toisensa jälkeen kertoo lapsellensa milloin väsymys kiukuttaa ja miksi uni auttaa. Lasta helpottaa suuresti, kun äiti esimerkiksi toteaa seuraavasti:  ”Äiti tietää, että sinua nyt harmittaa.” Lapsi ei jää tunteensa kanssa yksin ja tulee kuulluksi. Samalla toteutuu tämä paljon puhuttu tunteiden sanottaminen: lapsi ei tiedä ja osaa sanoa miltä hänestä tuntuu ja äidin tehtävä on auttaa lasta tunnistamaan tunteet. Tunteiden tunnistamisen kautta lapsi tulee kuulluksi ja kohdatuksi.

Milloin sinä olet viimeksi tullut kuulluksi? Milloin oli hetki, että koit jonkun kuunnelleen sinua? Toivon, että siitä ei ole liian kauan aikaa! Jos tällaisesta hetkestä on jo ikuisuus niin rohkaisen sinua ottamaan seuraavasta tilanteesta vaarin ja vaikka sanomaan Siskolikan kahvilassa -tai vastaavassa vertaiskohtaamispaikassa- vieressäsi istuvalle äiti-kaverille, että nyt tarvitsisin kuuntelijaa, voisitko sinä antaa minulle pienen hetken aikaasi tässä kahvikupin lomassa. Usein jokaista helpottaa jo se, että saa sanottua edes osan niistä asioita ulos, joita mielessään ja sydämessään pyörittelee. Monesti saatat huomata, että et myöskään ole yksin ajatustesi kanssa. Kuka on se ensimmäinen, joka uskaltaa raottaa ehkä omia epävarmuuksiaan tai pelkojaan äitinä, kasvatusotteissaan tai kumppanina? Tai yhtä lailla kertoa jostain ihanasta arjen onnistumisesta lapsen kanssa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu murhe usein jo hieman kevyempi kantaa. Voisiko tämän kevätkauden haaste sinulle olla jotain sellaista, että heittäytyisit  sekä kuuntelijaksi että antaisit luvan itsellesi tulla kuulluiksi ja kohdatuksi ?

Toisinaan kuulluksi tulemisen saatetaan sekoittaa ymmärtämiseen. Olet ehkä tullut kuulluksi, mutta et ole vakuuttunut siitä oletko oikein ymmärretty. On totta, että toisinaan toisten voi olla vaikeaa ymmärtää asioita joita ei ole itse elänyt tai kokenut. Uskallan sanoa tämän ääneen, että kukaan ihminen ei voi ymmärtää toista täysin. Silti elämme jatkuvasti sen tarpeen kanssa, että toivoisimme jonkun ymmärtävän. Tosiasia on, että niin monta kuin on ihmistä, niin monta on kokemusta ja jokainen on oman itsensä ja elämänsä asiantuntija. Erilaisuutemme ei kuitenkaan estä antamasta tilaa kuulluksi tulemiselle. Vertaisuudessa on voimaa eikä kuulluksi tuleminen vaadi osapuolten samankaltaisuutta.  Vain kuuntelemalla voin koittaa ymmärtää toista ja sitä myötä osoittaa tarvittaessa rohkaisua tai empatiaa, esittää lisäkysymyksiä tai tarvittaessa ohjata toista ammatillisen kuuntelijan ja avun pariin.  Vain avaamalla oman sanaisen arkun voi löytää oikean ihmisen jonka kanssa keskustella ja tulla kohdatuksi: ehkä ystävän korva ja sydän riittää, toisinaan kuuntelijan rooliin sopiikin paremmin vaikkapa neuvolapsykologi, seurakunnan sielunhoitaja, psykiatrinen sairaanhoitaja tai hieman pidempiaikaiseen keskustelutukeen terapeutti. Edellämainituista jokainen tuo omalla tietotaidollaan järjestystä ja harmoniaa sekä auttaa asiakkaitaan löytämään välineitä sisäisen puheen kuunteluun, käsittelyyn ja itseymmärtämiseen. Yhteiskunnassa on monia heitä, joiden työ on olla ammatillinen kuuntelija, peilaaja ja ajoittain ehkäpä jopa kipeiden ja vaikeidenkin kysymysten kysyjä.

Vielä yksi juttu: Oletko kuunnellut itseäsi, sisintäsi, tarpeitasi ? Äitinä monesti omat tarpeet jäävät lasten tarpeiden täyttämisen jälkeen seuraavina jonoon. Se on toki oikein, lapset tulevat aina ensin. Tästä huolimatta on myös tärkeää kuunnella itseään ja pitää itsestään huolta: Mitä minun kehoni tarvitsee? Ehkä enemmän vettä, jotain vihreää, unta tai liikuntaa?  Miten minun mieleni voi? Koenko ilon tunteita, saanko aikaiseksi asioita joita suunnittelen vai onko sisäiset harmaan sävyt vain syventyneet? Kenelle voisin tästä kertoa ja kuuntelisiko hän ? Kun olet kuullut sisimpäsi viestin niin seuraavaksi tärkeintä on tehdä jotain, ottaa jokin askel eikä jäädä paikoilleen: koittaa levätä edes hieman enemmän silloin kun siihen on mahdollisuus, ottaa vesipullo käsilaukkuun nestetasapainon varmistamiseksi, syödä vaikka se paljon puhuttu omena tai mandariini päivässä tai venytellä illalla edes se viisi minuuttia ennen Netflixiä ja koomailua sohvannurkassa. On tärkeää havahtua siihen, että oma osuus kuulluksi tulemisessa on merkittävä. On aloitettava jostain; pienestä hyvästä teosta itselle tai ajatustensa kertomisesta jollekin sopivaksi katsomalleen henkilölle.

Tästä blogikirjoituksestani tulikin aiottua pidempi. Toivottavasti jaksoitte lukea! Olen vielä harjoittelija tässä ytimekkäässä kirjoittelussa ja ajatuksia otsikon teemoista olikin mielessäni runsaasti. Tahdon jakaa vielä tähän blogin loppuun yhden ajatuksen kännyköistä, noista joita voimme kutsua joko ystäviksi tai vihollisiksi, riippuen mistä näkövinkkelistä niitä katselemme kuuntelemisen ja kohtaamisen näkökulmasta. Voimme älylaitteiden avulla pitää yhteyttä verkostoihimme monin eri tavoin paikasta riippumatta, mutta yhtä lailla laitteet tuovat monet ärsykkeet luoksemme niin sopiviin kuin toisinaan sopimattomiin hetkiin. Milloin ruutu on kutsuttu vieras kodissani ja milloin kutsumaton, piippaileva ja alituiseen soiva tunkeilija ? Miten laite vaikuttaa kykyyni kuulla niin lasta, ystävää tai keskustelukumppania?  Yhdistääkö laite minua läheisiini vai lisääkö se etäisyyttä välillämme ? Imetys- tai pulloruokintahetkiin kännykät eivät mielestäni millään lailla sovi, vaikka kiusaus samanaikaiseen ruudun selailuun on varmasti suuri.  Näissä kohden on silti syytä valita lapsi ja katsekontakti. Mannerheimin lastensuojeluliiton pikkuoppaassa ”Vanhempana digiajassa” ( https://dzmdrerwnq2zx.cloudfront.net/prod/2018/08/13130250/Vanhempana_digiajassa_esite.pdf ) opastetaan vanhempia netti- ja medialaitteiden valjastamisessa perhettä yhdistävään käyttöön; miten mediataitoja voi harjoitella turvallisesti ja mitkä ajat, tilanteet ja paikat ovat perheessä mediavapaita. Vanhempia rohkaistaan katsomaan videoita, pelaamaan, lukemaan, tekemään mediatuotoksia ja tutkimaan sovelluksia yhdessä lapsen kanssa, jotta niistä voi olla yhteistä iloa.  Niin kauan kun kännykät yhdistävät perheenjäseniä toisiinsa ja turvaavat kuuntelun taitoa niin asiat ovat hyvin.  Jos olet huomannut kännykän häiritsevän kykyäsi kohdistaa huomiosi lapseen ja kuunnella heitä niin nyt talvilomaviikon alussa on hyvä hetki ottaa lomaa yhteisellä päätöksellä myös ruuduista, jokainen äiti ja perhe itse sopivaksi katsomallaan tavalla. Sitä voi vaikka yhdessä suunnitella mitä mukavaa voisi tehdä sillä ajalla, mikä vapautuu ruuduilta. Itse olen nauttinut jokaisesta kännykkä- tai somepaastosta aina kun olen sellaista toteuttanut, joten samalla kun rohkaisen teitä tähän niin rohkaisen myös itseäni!

Aurinkoista talvilomaviikkoa teille kaikille Siskolikan Mammoille ja muille ”Ihanat Mamat” -blogin lukijoille! 

                                          Kaisa, perhetyön ohjaaja

                                         (Kuva: Pixabay)