Ilo ja leikkisyys ihmissuhteissa


Meillä on monenlaisia ihmissuhteita elämässämme. Kaikki niistä ovat erilaisia; niillä on alku, kehityskaarensa ja osa näistä suhteista päättyy joko omaan valintaamme tai meistä riippumatta. Suhteet voivat olla luonteeltaan pitkiä tai lyhytkestoisempia, suhteita joihin synnymme tai suhteita, joita emme ole voineet valita. Monimuotoisia ihmissuhteita syntyy myös opiskelu-, harrastus- ja työyhteisöissä elämän eri vaiheissa. Elämme näissä erilaisissa, eri tarpeisiin vastaavissa suhteissa. Heinäkuun blogitekstissä tahdonkin meidän miettivät näitä monia ihmissuhteita niihin liittyvän jaetun ilon tunteen kautta. Ilo voidaan määritellä tilaksi, jossa koetaan mielihyvää, onnistumista, tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta. Onko tämä ilo osa tärkeitä ihmissuhteitamme? Toki suhteitakin varjostaa ajoittain erilaiset ristiriidat, jotka ovat täysin normaaleja ja asiaankuuluvia, mutta kenties harvemmin lähestymme näitä suhteita ilon näkökulman kautta: kenen kanssa minulla on aidosti hauskaa ja voin nauraa (jopa omille mokilleni), hassutella joustavasti ja kenen seurasta todella nautin. Kuka iloitsee kanssani, kestääkö ihmissuhteemme hyvän leikillisyyden? Ilo ja leikkisyys ihmissuhteissa on kantava voima ja usein siihen liittyy myös hitunen huumoria. Joskus vaaditaan vähän isompikin annos jos tilanteet niin vaativat!

Pyytäisinkin sinua täydentämään seuraavaksi omassa mielessäsi seuraavat lauseet:

Viimeksi olin iloinen, kun…
Hymyilin edellisen kerran, kun…
Minua nauratti ihan kamalasti, kun…
Sydämeeni tuli ilo, kun…

Oletukseni on, että suureen osaan näistä ilon kokemuksista meistä monella liittyy joku toinen ihminen: lapsi, puoliso, oma perhe, ystävä tai jonkin itselle tärkeän vertaisryhmän hyvät tyypit. Totta kai joku hauska kirja, vitsi, elokuva tai Tyyne Kettusen tai Tanhupallon somevideo voi naurattaa ja saada iloiseksi, mutta syvän ilon lähteisiin liittyvät suuressa määrin aidot ihmissuhteet. Olen vakuuttunut, että ilo ei halua vain piipahtaa luonamme, vaan se haluaa tehdä kotinsa suhteisiimme, tulla jäädäkseen. Eräs näistä ihmissuhteista nousee merkittävyydessään kuitenkin ylitse muiden: vanhemman suhde omaan lapseensa. Tässä erityisessä suhteessa vanhempi tarjoaa lapsellensa sekä heidän keskinäisestä suhteestaan että fyysisestä kodista paikan, jossa tämä voi rentoutua ja tuntea olevansa turvassa. Lapsen koko persoona ja eri tunteet ovat tervetulleita: hän saa itkeä ja nauraa, oppia tunnistamaan tunteista niin iloa, surua, vihaa, jännitystä, pettymystä kuin ikävää. Kodissa opitaan toivoa ja unelmointia. Ilolla ja leikkisyydellä lapsen ja vanhemman suhteessa on erityinen merkitys ja leikkisyys mahdollistuu useimmiten turvallisessa suhteessa. Kukaan ei oikein voi kokea iloa ja leikkisyyttä ihan vain yksin, siihen tarvitaan useimmiten myös toista: jakamaan, kokemaan, tuntemaan sama tunne yhdessä toisen kanssa. Turvallisessa vauvan ja vanhemman välisessä suhteessa ilolle on usein tilaa: vauva on vanhemmilleen suuren ilon lähde. Melko pitkänkin prosessin aikana vauva oppii tunnistamaan ilon tunteen, kokemaan ylipäätään positiivisia tunteita tapahtuvista asioista ja näiden myötä hiljalleen myös itsestään. Ilon ilmapiiri on erityinen lapsen minäkuvan kehityksessä. Minäkuva vastaa lapselle kysymykseen, millainen olen. Itsetunto taas vastaa siihen, miten suhtaudun itseeni ja miten paljon arvostan itseäni. Nämä molemmat kehittyvät rinnatusten ja ne saavat aineksia siitä, millaisia kokemuksia meillä on, miten olemme selvinneet niistä ja millaista palautetta eri elämäntilanteissa saamme toisilta. MLL:n vauvanhoito-oppaissakin vanhempia rohkaistaan, miten heidän tehtävänään on yhdessä iloita vauvansa kanssa!

Koti on siis lapselle turvapaikka ja tukikohta, turvasatama. Psykologi Daniel A. Huges kuvaa kirjassaan ”Kiintymyskeskeinen vanhemmuus – Toimivuutta kasvatukseen”, miten tämänkaltaisen kodin tunnusomaisia piirteitä kuvaa parhaiten vanhemman PACE-niminen asenne. Tämä lyhenne tulee englanninkielisistä sanoista P = playfullness, A = acceptance, C = curiosity ja E = empathy ja suomennettuna nämä sanat tarkoittavat leikkisyyttä, hyväksyntää, uteliaisuutta ja empatiaa eli myötätuntoista kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää mitä toinen ihminen kokee ja tuntee. Kaikki nämä PACE-asenteen eri puolet perustuvat siihen vanhemman asenteeseen ja sisäiseen elämään, jota hän ilmentää osallistuessaan vauvansa (tai lapsensa) kanssa vuorovaikutteiseen leikkiin ja dialogiin eli vuoropuheluun. Tämä vanhemman asenne välittää lapselle vanhemman ehdottoman rakkauden ja ilon sekä hänen avoimen, lämpimän ja rohkaisevan suhtautumisensa. Kun tällainen asenne on valloillaan niin vauvat kehittyvät ilman vaikeuksia.

Useimmiten vanhemmat pyrkivät intuitiivisesti reagoimaan lapsensa tunnetilaan tahdistamalla oman tunnetilansa lapsen tunnetilaa vastaavaksi eli sekä vanhempi että lapsi noudattivat samaa rytmiä ja heidän eleensä ja ilmauksensa voimakkuudet ovat samoja. Vauvat pitävät enemmän tällaisesta yhteen sovitetusta tunnetilasta kuin sellaisesta tunnetilasta, jossa vauva ja vanhempi eivät toimi samantahtisesti. Tätä vanhemman ja vauvan välistä yhteen sovitettua tunnetilaa on alettu kutsua tunnevirittäytymiseksi ja sitä pidetään kehittyvän ihmissuhteen ja vauvan yleisen kehittymisen perustana. Vanhemman ja pienen lapsen väliseen tunnevirittäytymiseen kuuluu useimmiten nimenomaan leikkisyys. On olemassa erilaisin aistijärjestelmin varusteltuja vauvoja, joten toiset tarvitsevat enemmän ärsykkeitä kuin toiset vaikkapa juuri leikillisiin tuokioihin lähtemiseen, toiset taas enemmän aikaa reagoida vanhemman tarjoamiin ärsykkeisiin. Tämä voi tarkoittaa, että toisinaan vanhemman tulee kyetä ylläpitämään riittävän vahvaa ärsykettä tai toimintaa, jotta vauva ehtii reagoimaan.

Tahdon meidän keskittävän huomiomme vanhemman ja lapsen välisessä asenteessa nimenomaan tuon leikkisyyden merkitykseen: mitä se oikein on ja miksi se on tärkeää! Itse asiassa melko suuri osa vanhemman ja pienen lapsen välisestä kommunikaatiosta ilmenee leikkisyytenä: lorut, kurkistus-, piilo- ja kiinniottamisleikit synnyttävät jännitystä ja naurua, ja leikin kuluessa vauva ja vanhempi välittävät toisilleen toiveitaan, tunteitaan ja pyrkimyksiään. Eikä tämä leikkisyys ole vain vauva-aikaa varten, vaan osa koko lapsen kasvuprosessia.

Paljon kaikesta vuorovaikutuksesta tapahtuu jo ennen kuin kurinpito on lainkaan tarpeen; leikki on vuorovaikutuksessa ensisijaista, kurinpito vasta toissijaista. Usein pienen vauvan kanssa aikuinen heittäytyy leikkisäksi. Vauva kaipaa vuorovaikutukseen rytmiä, liikettä ja naurua, liioiteltuja ilmeitä, äänen ja sen sävyjen vaihtelua – vanhemman ääni ikään kuin omalla tavallaan laulaa lapselle. Vauva janoaa tätä vanhemman rauhoittavaa ja jatkuvaa läsnäoloa, joka syntyy toistosta ja samanaikaisesti hän haluaa yllättäviä eleitä ja ilmeitä.  Jari Sinkkonen viittaa kirjassaan ”Kiintymyssuhteet elämänkaaressa” erään tutkimusryhmän tuloksiin, joista käy ilmi, että niin isien kuin äitien oksitosiinitasot eli ns.rakkaus/mielihyvähormonit kasvoivat, kun he leikkivät vauvan kanssa. Äidin oksitosiinitaso  kohosi, kun hän hyväili vauvaa ja leperteli vauvalle kun taas isällä muutokset olivat suurimpia, kun hän stimuloi lastaan ja kun he esimerkiksi yhdessä tutkivat jotakin lelua. Sinkkonen avaa leikkisyyden käsitettä kertomalla, miten usein äidin ja isän leikkimistyylit ja suhteessa olemisen tavat ovat usein erilaisia. Tämä on meidän kaikkien hyvä muistaa! Äidin ja vauvan leikkisyys on usein pehmeämpää, puhe ns. sirkuttavampaa ja äiti auttaa vauvaa kiinnittämään huomion johonkin esineeseen, nimeää sen ja liikuttaa sitä samalla. Isät ovat useimmiten vähemmän verbaalisia ja isien leikit voivat olla vauvan hypittelyä ja pomputtelua. Vauvat suhtautuvat isän kontaktin ottoon jopa pelonsekaisen riemun vallassa, koska isän kanssa elämä voi olla jännittävää. Näitä näkemyksiä ei pidät kuitenkaan liialti yleistää, sillä sukupuolien välillä on myös eroja hoivaavuudessa ja leikillisyydessä. Toisinaan kahden vanhemman perheessä joko isän tai äidin mielessä saattaa äkkiarvaamatta tulla kilpailuasetelma siitä, kumman leikkisyys lapsen kanssa on ”parempaa” ja tämä voi aiheuttaa jopa mustasukkaisuuden tunteita. Tällöin on hyvä pysähtyä ja katsella asiaa lapsen silmin: kun vanhemmat itse  hyväksyvät sen, että molemmilla on omanlaisensa kiintymyssuhde lapseen ja tapansa harjoittaa leikillisyyttä vauvan kanssa niin huoli vähenee. Niin isä kuin äiti voivat molemmat oppia toistensa vahvuuksista ja täydentää toinen toistaan. Pääasia, että leikillisyys ja ilo on osa perheen arkea!

Daniel A. Huges listaa kahdeksan kohtaa siitä, mitä kaikkea hyvää lapselle seuraa, kun hän on saanut elämänsä ensimmäisten kuukausien ja vuosien aikana yhdessä vanhempiensa kanssa kokea leikillisyyttä:

1. Ensisijaiset yhteiset tunteet liittyvät iloon ja kiinnostukseen, jännitykseen ja onnellisuuteen.

2. Suhteelle on tällöin ominaista keskinäinen hyväksyntä ja avoimuus. Tällaisina hetkinä suhde on tyypillisesti molemmin puolin hyväksyvä ja avoin.
3. Vauva oppii säätelemään myönteisiä tunteita, koska vanhempi vastaa hänelle samanlaisilla tunteilla, mikä taas perustuu elinvoimaisuutta lisäävään tunteeseen.
4. Vauva alkaa kiinnostua samoista asioista kuin vanhempi, ja hänelle ja vanhemmalle alkaa syntyä yhteinen historia.
5. Vauva alkaa laajentaa huomiokykyään ja keskittymistään, koska vanhemman huomio ja keskittyminen pitävät hänet mukana toiminnassa.
6. Tällaisten hauskojen, iloisen naurun sävyttämien hetkien aikana pieni lapsi alkaa löytää positiivisia piirteitä omasta itsestään ja vanhemmastaan.
7. Vauva ja vanhempi löytävät syvän, ehdottoman rakkauden ja turvallisuuden. Se tukee ja auttaa heitä myöhemmin siinä ahdistavassa vaiheessa, kun vanhemman on pakko turvautua kurinpitoon.
8. Pieni lapsi alkaa huomata, miten arvokas ja hauska kokemus tällainen vastavuoroinen ja yhteistyössä toteutettava asenne on.


Vanhemman ja lapsen välinen leikki palvelee edelleen koko lapsuusajan näitä arvokkaita ihmissuhteeseen ja kehitykseen liittyviä tavoitteita, kunhan vain vanhempi osaa tunnistaa leikkisyyden arvon ja sisällyttää sen arkielämän päivittäisiin rutiineihin. Joten pitäkää ystävät kiinni leikillisyydestä ja ilosta aina kun se olosuhteisiin nähden on mahdollista!

On olemassa ajattelutapoja, jossa leikillisyyttä ja leikkisyyttä on väheksytty. Sitä on pidetty turhanpäiväisenä, jopa ajanhaaskuuna, ”pehmojen” juttuna, johon ei aikuista tarvita tyyliin ”lapset leikkikööt keskenään.” Kyllä lapset leikkiväkin mielellään itsekseenkin ja keskenään, mutta tässä kohden leikkisyydellä viitataankin nimenomaan vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa olevaan iloon ja leikkisyyteen, johon toki osana kuuluvat ikätason mukaiset leikilliset yhdessä olemisen ja tekemisen tavat. Historian saatossa vanhemmat ovat saattaneet kokea, ettei ilolle ja leikkisyydelle ole ollut aikaa ja tilaa, elämä on ollut vakavaa ja työntäyteisempää. Sodat ovat jättäneet aikaisempiin sukupolviin jälkensä ja ilonkorviketta on voitu etsiä päihteistä – ja se on voinut viedä vanhemmat lapsen ulottumattomiin. Myös vanhemman omat muistot ja mielikuvat siitä, mitä se leikkisyys on ja onko saanut itse kokea iloa ja leikkisyyttä suhteessa omiin vanhempiinsa vaikuttavat siihen, miten helposti itse uskaltautuu heittäytyä leikkisyyden ja ilon maailmaan ja tuntuuko se turvalliselta ja ns. ”omalta”. Jos itsellä ei ole sisäistynyt mitään mielikuvia ja muistoja lapsuusajan hoivaavista ja leikkisistä hetkistä niin tällöin leikkisyyden merkitystä saattaa jopa kyseenalaistaa. Lapsi ei toki aina muista varhaisvuosiensa leikeistä, mutta mikäli rohkenee niin niistä voi myös kysyä omalta vanhemmaltaan: Miten leikillisyys ja ilo oli mukana lapsuudessani vai oliko? Oliko laulua, silittelyä ja hivelyä, painia tai jotain hassutteluja. Itu-perhetyön eri ryhmissä osa äideistä on kertonut, että näitä leikkisyyden muistoja löytyy joskus suhteessa isoäitiin tai joskus päiväkodista, muttei aina suhteessa omiin vanhempiin. Joskus mieli palauttaakin muistoja tai kokemuksia mieleen tovin päästä, kun asiasta on juteltu ja mieli on alkanut niitä työstämään.

Joskus vanhemman voi tehdä kipeää huomata, että tämä PACE-asenteen neljästä osasta juuri tämä leikillisyys onkin se hankalin osuus ja se ei ikään kuin luonnistu itsestään. Osa vanhemmista voi pohtia, pitääkö sitä pakottaa itseään johonkin, mitä ei ”osaa” tai mistä ei vaikka pidä sen vuoksi, että se tuntuu vieraalta. Lähtökohtana itsen pakottaminen tai vääntäminen johonkin muottiin on aina huono vaihtoehto, mutta jos antaa itselleen luvan opetella kokeilun kautta leikillistä vuorovaikutusta pitäen mielessään sen, että oma lapsi todella tarvitsee sitä ja se tekee hänelle ja yhteiselle suhteelle äärimmäisen hyvää (viitaten yllä oleviin etuihin). Joskus vanhemman uupuminen, masennus tai muu psyykkinen sairaus ja elämän olosuhteiden haasteet saattavat varastaa ilon niin vanhemman omasta elämästä kuin vanhemman ja lapsen välisestä vuorovaikutussuhteesta. Silloin on äärimmäisen tärkeää pysähtyä ja puuttua näihin ilonvarastajien syihin, jotta ilo ja leikkisyys saadaan palautettua vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Nimittäin tätä vanhemman ja lapsen välistä suhdetta voidaan aina rakentaa niin turvallisempaan kuin leikkisyyttä sisällä pitävään suuntaan. Opimme ja kehitymme jatkuvasti, se antaa toivoa. Ilon lähteille on aina syytä hakeutua, joskus niitä täytyy jopa etsiä vertauskuvallisesti kartan, kompassin ja jopa kävelykepin kanssa, mutta päämäärä palkitsee.

Kun vanhempi ja lapsi nauravat keskenään useasti, se on jo merkki leikkisästä asenteesta. Nauru itsessään on jo vastalääke häpeälle ja pelolle, sillä usein juuri nauraessaan sekä vanhempi että lapsi tuntevat, että he ovat turvassa ja heidät hyväksytään. Juuri nauru tukee muistoja siitä, että vanhempi ja lapsi hyväksyvät toisensa ja tämä hyväksyntä on voimassa, vaikka eteen tuleekin ristiriitoja ja ongelmiakin. Kun lapsi ja vanhempi nauravat yhdessä, he kokevat niin toisensa kuin keskinäisen suhteensa erityiseksi: se on enemmän kuin kyllin hyvä. Tämänkaltaisista kokemuksista syntyy lapselle ikään kuin turvaverkko, joka auttaa heitä selviytymään tulevista erotilanteista ja ristiriidoista. Myös leikkisyydestä ja hellästä kiusoittelusta voi tulla perheessä tärkeä keino, jonka avulla vanhempi ja lapsi oppivat hyväksymään toistensa ominaispiirteet ja myös hienovaraisesti puuttumaan niihin, jos ne aiheuttavat joitain ristiriitoja. Perheen yhteinen leikkisä sävy ja asennoituminen osoittavat, että ihmissuhteet ovat jotain tärkeämpää ja suurempaa kuin vaikkapa jonkun perheenjäsenen jokin ärsyttävä ominaispiirre tai tapa. Leikkisyys ja ilo toteutuvat, kun kumpikin osapuoli toivottaa toisensa tervetulleeksi seuraansa, kertovat toiselleen kokemuksia ja ovat avoimia toisen kokemuksille – ensisijaisena tavoitteenaan olla yhdessä ja nauttia toinen toistensa seurasta. Näissä nautinnon hetkissä kaikki lasten kasvaessa lisääntyvät ristiriidat, vastuut ja pettymykset on pantu syrjään ja leikkisinä tuokioina vanhemmat ja lapset todella syventävät, avartavat ja parantavat kehittyvää suhdettaan. Kun elämän jatkuessa lapsi tekeekin yhden jos toisenkin virheen niin vanhempi muistaa myös ne asiat, joissa lapsi on onnistunut ja samoin kun lapsella on jokin ongelma niin se nähdään hänen vahvuuksiensa valossa. Aikuisen leikkisyyteen liittyy myös omien virheiden myöntäminen sekä se, etteivät he suhtaudu itseensä tai tekemiinsä virheisiin liian vakavasti ja osaavat nauraa niille. Tämä antaa lapselle mallin siitä, miten reagoida virheeseen. Meille kaikille hyvä haaste arkeen olisi nauraa seuraaville viidelle mokalle, jotka omalle kohdalle sattuvat. Pystymmekö siihen?

Toisinaan kuri ja leikki joutuvat ns. tukkanuottasille tyyliin ”kuri ja järjestys se olla pitää”, miten asioita ei voi laittaa leikiksi. Hyvät rajat perheessä ovat tärkeitä eikä ilon ja leikkisyyden ole missään kohden tarkoitus haastaa niitä. Huges avaa tätä kurinpidon osuutta suhteessa yhteyteen lapsen kanssa seuraavasti: ”Kurinpidon yhteydessä vanhemmat joskus vetäytyvät kauemmaksi ja ikään kuin katkaisevat suhteensa lapseen. Jos he turvautuvat tähän keinoon tuon tuostakin, lapsi alkaa epäillä heidän sitoutumistaan, mikä voi heikentää hänen turvallista kiintymystään ja vaarantaa hänen kehitystään. Jos vanhemmat näyttävät kohdistavan suuttumuksensa lapsen persoonaan – eivätkä siis vain hänen käyttäytymiseensä – lapsen epäilyt vahvistuvat. Jos vanhemmat toistuvasti uhkaavat lasta hylkäämisellä ja torjumisella, lapsen epäilyt kasvavat entisestään ja uhkaavat vakavammin hänen kehitystään…vaarana on, ettei lapsi pysty kehittämään itselleen ehyttä ja myönteistä minäkäsitystä.” Huges painottaa sitä, että kurin vastapainona vastavuoroinen ilo ja mielihyvä sitä vastoin täydentävät tätä vanhemman ja lapsen välistä sitoutumista, jolloin rakkaus puhkeaa kukkaan ja siitä tulee syvä, merkityksellinen ja tyydytystä tuova. Kun suhteessa on iloa niin lapsi tiedostaa, että sitoutuminen ei merkitse vanhemmille vain velvollisuutta, työtä ja vastuuta. Tällöin sitoutuminen merkitsee sitä, että vanhemmat todella pitävät hänestä – hyvin syvästi ja aidosti – ja haluavat tehdä asioita hänen kanssaan, jakaa kokemuksia hänen kanssaan ja oppia tuntemaan hänet omana ainutlaatuisena lapsenaan. Ilo auttaa lasta todella tuntemaan, että hän on vanhempiensa mielestä ihmeellinen ja rakastettava. Tällöin lapsen on paljon helpompi löytää omasta itsestään positiivisia ominaisuuksia, kun vanhempansa iloitsevat hänestä ja siitä mikä ja kuka hän on. Tästä tulee hyvin pian vastavuoroinen prosessi: kun vanhemmat iloitsevat lapsensa kanssa olemisesta niin lapsikin iloitsee vanhempiensa kanssa olemisesta. Vastaavasti ilman iloa lapsi on vaarassa kokea, että hän ei ole mitenkään erityinen eikä pysty houkuttelemaan vanhemmiltaan edes hymyä tai naurua eivätkä he halua olla hänen kanssaan. On myös sanottava ääneen Hugesin toteamus, etteivät vanhemmat jatkuvasti voi iloita lapsesta, mutta lapsellekin on tärkeää selittää syy ilon puuttumiseen (mikäli se on ikätason puitteissa mahdollista) ja näin lapsi voi luottaa siihen, että kyseessä on ohimenevä ilmiö ja ilo ja leikkisyys kyllä palaa minun ja vanhempani väliseen suhteeseen.

En tiedä, millaisia ajatuksia tämä kirjoitus sinussa on herättänyt. Tavoitteeni on ollut saada meidät yhdessä tiedostamaan, miten ilolla ja leikkisyydellä on suuri merkitys ihmissuhteissa ja niillä on kauaskantoisia vaikutuksia elämään ja kaikkiin niihin ensimmäisten kiintymyssuhteiden jälkeisiin ihmissuhteisiin. Ilo ja leikkisyys yksin eivät riitä suhteiden rakennuspalikkoina, mutta niitä ei saa unohtaa! Jos nuo ilon tunteet ovat syystä tai toisesta karanneet niin lähde metsästämään niitä takaisin tarvittavilla keinoin ja tee tietoisia valintoja ilon ja leikkisyyden suhteen niin suhteessasi lapseesi kuin myös mahdollisen kumppanisi kanssa, ystävyyssuhteita unohtamatta. Ota pieni tovi tutkiaksesi, mitkä seikat juuri sinun lapsissasi saavat sinut iloitsemaan heistä. Ja kerro se heille! Pohdi ja mieti, mitä kivaa te voisitte yhdessä tehdä, mikä olisi molemmille mielihyvää tuottavaa?  Nauttikaa toinen toistenne seurasta, naurakaa ja hassutelkaa yhdessä. Ennen kaikkea säilyttäkää yhteys keskenänne! Minäkin pyrin pitämään kiinni ilosta ja leikkisyydestä omissa ihmissuhteissani ja etsimään keinoja niiden vaalimiseen.

Iloista ja leikillistä heinäkuuta teille kaikille!

Kaisa, perhetyön ohjaaja

P.S Artikkelissa käytetyt lähteet / kirjavinkit olivat Daniel A. Hughes: Kiintymyskeskeinen vanhemmuus – Toimivuutta kasvatukseen (PT-Kustannus, 2011) ja Jari Sinkkonen: Kiintymyssuhteet elämänkaaressa (Kustannus Oy Duodecim, 2019).


                                                                (Kuva: Pixabay)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kiitollisuuden ja onnellisuuden äärellä

Hemmotteluhetkiä

Lasten oikeuksien päivä