Tiedän vain, etten tiedä mitään
Koulut ovat alkaneet ja kesäloma on takanapäin. On paljon uuden oppimista ja vähän jännitettävääkin. Joku lapsi aloittaa ensimmäistä kertaa kerhossa tai palaa päiväkotiin pitkän kesän jälkeen. Vanhemmat miettivät miten lapsi pärjää ja jaksaa taas tiivistä arkea. Lasta jännittää saako kavereita ja miten selviää ikävän tunteen kanssa. Joku itsenäistyvä koululainen alkaa harjoitella kulkemista kouluun ja takaisin yksin, ilman saattajaa. Vanhemmalla on silloin usein kädet ristissä ja peukut pystyssä, että sekin alkaisi sujumaan hyvin. Joku aloittaa opiskelut pitkän tauon jälkeen ja pohtii osaako edelleen oppia uutta. Toinen vaihtaa työpaikkaa ja toivoo pääsevänsä nopeasti kiinni uuteen työtehtävään ja solahtavansa mukavasti työyhteisöön. Joku jatkaa jo tutuissa kuvioissa, vaikka ehkä kaipaakin jotain uutta.
Syksyllä ollaan usein tavalla tai toisella uuden äärellä.
Uusi kouluvuosi, uusi harrastus, uusi kampaus, uusi asuinpaikka, uudet
mahdollisuudet ja uudet unelmat. Samalla usein toivotaan, että säilyisi jotain
tuttua, turvallista ja pysyvääkin. Ennen niitä asioita olivat esimerkiksi koti,
uskonto ja isänmaa. Tänä päivänä se pysyvä on toisille toista ja toisille
toista. Onko olemassa mitään kaikille yhteistä pysyvää?
Muutos on pysyvää. Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan. Oppiminen
on pysyvää. Sokrates oli antiikin Kreikassa Ateenassa vaikuttanut merkittävä filosofi.
Häneen viitataan usein länsimaisen filosofian isänä. Sokrates sanoi: ”Tiedän
vain, etten tiedä mitään.”
Aika pienesti sanottu, niin suurelta mieheltä. Ajattelen,
että onkin aika suurta myöntää oma pienuutensa, tietämättömyytensä ja
osaamattomuutensa. On viisasta olla nöyrä ja nöyrää olla olematta viisas. Paljosta en tiedä. Mutta sen tiedän, etten
tiedä vielä tarpeeksi, voidakseni todella tietää.
Tähän syksyyn joudumme taas lähtemään aika tietämättöminä. Emme
tiedä mitä muutoksia ja mutkia korona tuo taas mukanaan. Emme tiedä terveytemme
määrää, polkumme tarkkaa kulkua, emme usein edes seuraavan
päivän säätä. Silti voimme luottaa, että elämä kantaa. Eilisestäkin on
selvitty. Tänään on uusi toivo ja uudet mahdollisuudet. Saamme apua, kun
tarvitsemme ja pyydämme sitä. Emme ole yksin. Vastoinkäyminenkin voi kääntyä
opiksi ja oivallukseksi tai jopa hyväksi ja merkitykselliseksi. Voimme uskoa
hyvään huomiseen ja rakastaa läheisiämme. Onko pysyvää siis usko, toivo ja rakkaus?
Ihanaa alkavaa syksyä teille
kaikille lukijoille!
Marjo, perhetyöntekijä