Kirje yh-äideille
Moikka Siskolikan sinnikkäät äidit!
Olette olleet paljon mielessäni ja näkisin teitä ja ihania
lapsukaisianne todella mieluusti. Koska en ole vielä kuullut teidän korona-aikaisista
kokemuksistanne, jouduin kuvittelemaan haastavia tilanteitanne siellä neljän
seinän sisällä. Poliitikot ja viranomaiset toitottavat, että ketään ei jätetä
yksin ja apua pitää pyytää mahdollisimman varhain. En tiedä, mutta oletan, että
konkreettista apua ei silti saa helposti. Puhelinnumeroita ja nettiosoitteita
tarjotaan keskusteluapuun ja kyllähän puhuminen ja kuulluksi tuleminen auttavat
oikeasti.
Kun kuvittelen itseni nyt vaikkapa yhden taaperon ja yhden
kouluikäisen lapsen yh-äidiksi, koen itsessäni epämääräistä ahdistusta. Mitenkähän
pärjäisin – siis jos olisin paljon nuorempi? Mikäli lasten isä ei pysty ottamaan
lapsia tapaamisiin ja kantamaan lainkaan vastuuta heistä, kokisin, että minulta
vaadittaisiin varsinkin nyt kohtuuttomia. Minua helpottaisi tieto siitä,
milloin saisin nukkua yhden yön rauhassa tai lähteä pariksi tunniksi ulos lenkille
ihan yksin tai hyvän kaverin kanssa. Sekin olisi kiva, jos joku huolehtisi edes
joskus lapsen kotikoulun ja päiväohjelman, kävisi kaupassa ja laittaisi
valmiiksi ruuan. Arkea jaksaa, jos joskus on juhlahetkiäkin!
Karistan mielestäni pois ajatuksen, että joutuisin vielä
tekemään tässä hullunmyllyssä etätöitä tai että rahat loppuisivat tai lähipiiri
olisi kovin hankala. Entä jos itse sairastuisin niin, etten pysty hoitamaan lapsiani
enkä huolehtimaan oppimisen sujumisesta? Jos vielä epäiltäisiin koronaa, minä
ja lapseni joutuisimme karanteeniin, eikä kukaan saisi tulla meille. Siis, enpä
tiedäkään, milloin kaupungin perhetyöntekijät voivat tulla livenä kotiin. Mutta
mihin lapset laitetaan jos olen niin sairas, etten pärjää tai vaikkapa joudun
sairaalaan tai yksinkertaisesti vaan katkean? Isovanhemmillekaan en voi heitä
laittaa, koska he eivät ole tarpeeksi terveitä ja nuoria, kuten pääministerimme
äiti, joka hoitaa 2 v. Emmaa.
Palaan vielä yh-äidin rankkaan rooliini. Lähden selaamaan Tampereen
nettisivuja, josta löydän ”Tukea lapsiperheille poikkeusaikana” ja ”Pyydä apua”-
lomakkeen. Paljon on ainakin etäapua saatavilla ja mieltäni helpottaa vähän kun
Aamulehdestä saan lukea 4.4.2020 artikkelin. Siinä palveluohjaaja Päivi Viitanen-Marchegiano
vakuuttaa, että lapsiperhepalvelut toimivat ja kaikki saavat halutessaan
neuvoja ja apua. Palveluohjaajat suosittelevat tekemään hyvissä ajoin toimintasuunnitelman
kriisitilanteita varten. Tunnettua on, että etukäteen pohdittu asia rauhoittaa
mieltä, eikä pääse syntymään hallitsemattomia tilanteita. Voisin esim. Itu-perhetyön työntekijöitä apuna käyttäen miettiä rauhassa tilanteita ja kirjata valmiiksi mahdollisessa
kriisitilanteessa tarvittavia yhteystietoja.
Jään pohtimaan turvasuunnitelman tekoa itselleni ja
lapsilleni. Onneksi Marjo, Kaisa ja Outi ovat tavoitettavissa Itu-perhetyössä ja seurakunnatkin
tarjoavan apuaan, mm. ruoka-apua. Alan kypsyä ajatukseen, että veisin pienemmän
lapseni päiväkotiin osa-aikaisesti ja että voisin pyytää jos tokaluokkalainenkin voisi käydä kahtena
päivänä viikossa lähiopetuksessa. Kieltäydyn pelkäämästä yhtään enempää koronaa
kuin tähän asti, enkä aio syyllistyäkään, koska tämä nyt vaan vaikuttaa
parhaalta ratkaisulta meidän perheelle. Ei varmaan onnistu, mutta toivoisin vielä
isommalle lapselleni tukihenkilöä tai tukiperhettä. Otin selvää, että
tukiperheet voivat ottaa edelleen oireettomia lapsia luokseen, mikäli he
yhdessä vanhemman kanssa niin sopivat. Lopuksi uskaltaudun miettimään sitäkin
mahdollisuutta, että joutuisin viemään lapset tilapäisesti muualle. Mieleeni
tulee monta mukavaa sijaisperhettä ja se helpottaa ajatusta siitä, että lapset
voisivat tarvittaessa päästä lyhyeksi aikaa turvalliseen kotiin avohuollon sijoituksena.
Yksin lasten kanssa ollessa minusta tuntuu pahimmalta kriisin
pitkittyminen hamaan tulevaisuuteen. Pelottaa, miten tästä selvitään. Mitenkähän
saisin vielä lisättyä resilienssikykyäni eli pärjäävyyttäni? Pyrin
muistuttamaan itseäni, että olen tehnyt parhaani, vaikka välillä soimaankin
itseäni kiukunpuuskistani ja vaikka mistä. Tarvitsen kuitenkin edes vähän
lepohetkiä, jotta saan mielialani ja tunnetilani tasoittumaan. Silloin näen
asiat valoisammin, voimistun ja pystyn auttamaan myös lapsia vaikeiden
tunnetilojen kanssa ja osoittamaan heille aidommin rakkautta.
Tässä kohtaa huokaisen helpotuksesta muistaessani, että minullahan
on iso ryhmä kohtalotovereita jakamassa tätä kaikkea. Ei tarvitse selitellä,
kun puhelimesta kuuluu: ”Sama täällä!”. Puhutaan, itketään, iloitaan ja kirjoitellaan.
Lisäksi on kevät ja lasten kanssa voimme mennä ulos, tehdä retkiä luontoon ja
ottaa eväät mukaan. Mennään katsomaan sinivuokkoja ja herääviä ötököitä.
Puhallellaan saippuakuplia ja katsotaan niiden kauniita värejä ja häipymistä
taivaalle.
Nyt voinkin palata korona-ajan yksinkertaistamaan
isovanhemman rooliini. Skype on ollut mainio väline varsinkin siinä, että
molemmat osapuolet hyötyvät yhteistyöstä. Lapselle tulee turvaa ja mummulle
uudenlaisia digivirikkeitä, tosin mummu kokee olevansa aina alakynnessä
videopeleihin joutuessaan.
Koronaeristyksessä äitien merkitys on noussut korkealle ja tänä
vuonna äitienpäivänä saisi minun mielestäni jakaa rutkasti kunniamerkkejä
nuoremmille äideille. Parhaan kiitoksen ja voiman kullekin päivälle saamme
kuitenkin omilta lapsiltamme arjen kohtaamisissa!
Toivon teille kaikille terveyttä
ja iloa ihanista lapsistanne ja päätän K. Raition lastenvirren sanoihin: Suojaa
Herra kotini, anna sille armosi, anna olla enkelein vartijana kodillein!
Ritva, vapaaehtoinen
Linkkejä: