Kirje yh-äideille


Moikka Siskolikan sinnikkäät äidit!

Olette olleet paljon mielessäni ja näkisin teitä ja ihania lapsukaisianne todella mieluusti. Koska en ole vielä kuullut teidän korona-aikaisista kokemuksistanne, jouduin kuvittelemaan haastavia tilanteitanne siellä neljän seinän sisällä. Poliitikot ja viranomaiset toitottavat, että ketään ei jätetä yksin ja apua pitää pyytää mahdollisimman varhain. En tiedä, mutta oletan, että konkreettista apua ei silti saa helposti. Puhelinnumeroita ja nettiosoitteita tarjotaan keskusteluapuun ja kyllähän puhuminen ja kuulluksi tuleminen auttavat oikeasti.

Kun kuvittelen itseni nyt vaikkapa yhden taaperon ja yhden kouluikäisen lapsen yh-äidiksi, koen itsessäni epämääräistä ahdistusta. Mitenkähän pärjäisin – siis jos olisin paljon nuorempi? Mikäli lasten isä ei pysty ottamaan lapsia tapaamisiin ja kantamaan lainkaan vastuuta heistä, kokisin, että minulta vaadittaisiin varsinkin nyt kohtuuttomia. Minua helpottaisi tieto siitä, milloin saisin nukkua yhden yön rauhassa tai lähteä pariksi tunniksi ulos lenkille ihan yksin tai hyvän kaverin kanssa. Sekin olisi kiva, jos joku huolehtisi edes joskus lapsen kotikoulun ja päiväohjelman, kävisi kaupassa ja laittaisi valmiiksi ruuan. Arkea jaksaa, jos joskus on juhlahetkiäkin!

Karistan mielestäni pois ajatuksen, että joutuisin vielä tekemään tässä hullunmyllyssä etätöitä tai että rahat loppuisivat tai lähipiiri olisi kovin hankala. Entä jos itse sairastuisin niin, etten pysty hoitamaan lapsiani enkä huolehtimaan oppimisen sujumisesta? Jos vielä epäiltäisiin koronaa, minä ja lapseni joutuisimme karanteeniin, eikä kukaan saisi tulla meille. Siis, enpä tiedäkään, milloin kaupungin perhetyöntekijät voivat tulla livenä kotiin. Mutta mihin lapset laitetaan jos olen niin sairas, etten pärjää tai vaikkapa joudun sairaalaan tai yksinkertaisesti vaan katkean? Isovanhemmillekaan en voi heitä laittaa, koska he eivät ole tarpeeksi terveitä ja nuoria, kuten pääministerimme äiti, joka hoitaa 2 v. Emmaa.

Palaan vielä yh-äidin rankkaan rooliini. Lähden selaamaan Tampereen nettisivuja, josta löydän ”Tukea lapsiperheille poikkeusaikana” ja ”Pyydä apua”- lomakkeen. Paljon on ainakin etäapua saatavilla ja mieltäni helpottaa vähän kun Aamulehdestä saan lukea 4.4.2020 artikkelin. Siinä palveluohjaaja Päivi Viitanen-Marchegiano vakuuttaa, että lapsiperhepalvelut toimivat ja kaikki saavat halutessaan neuvoja ja apua. Palveluohjaajat suosittelevat tekemään hyvissä ajoin toimintasuunnitelman kriisitilanteita varten. Tunnettua on, että etukäteen pohdittu asia rauhoittaa mieltä, eikä pääse syntymään hallitsemattomia tilanteita. Voisin esim. Itu-perhetyön työntekijöitä apuna käyttäen miettiä rauhassa tilanteita ja kirjata valmiiksi mahdollisessa kriisitilanteessa tarvittavia yhteystietoja.

Jään pohtimaan turvasuunnitelman tekoa itselleni ja lapsilleni. Onneksi Marjo, Kaisa ja Outi ovat tavoitettavissa Itu-perhetyössä ja seurakunnatkin tarjoavan apuaan, mm. ruoka-apua. Alan kypsyä ajatukseen, että veisin pienemmän lapseni päiväkotiin osa-aikaisesti ja että voisin pyytää jos tokaluokkalainenkin voisi käydä kahtena päivänä viikossa lähiopetuksessa. Kieltäydyn pelkäämästä yhtään enempää koronaa kuin tähän asti, enkä aio syyllistyäkään, koska tämä nyt vaan vaikuttaa parhaalta ratkaisulta meidän perheelle. Ei varmaan onnistu, mutta toivoisin vielä isommalle lapselleni tukihenkilöä tai tukiperhettä. Otin selvää, että tukiperheet voivat ottaa edelleen oireettomia lapsia luokseen, mikäli he yhdessä vanhemman kanssa niin sopivat. Lopuksi uskaltaudun miettimään sitäkin mahdollisuutta, että joutuisin viemään lapset tilapäisesti muualle. Mieleeni tulee monta mukavaa sijaisperhettä ja se helpottaa ajatusta siitä, että lapset voisivat tarvittaessa päästä lyhyeksi aikaa turvalliseen kotiin avohuollon sijoituksena.

Yksin lasten kanssa ollessa minusta tuntuu pahimmalta kriisin pitkittyminen hamaan tulevaisuuteen. Pelottaa, miten tästä selvitään. Mitenkähän saisin vielä lisättyä resilienssikykyäni eli pärjäävyyttäni? Pyrin muistuttamaan itseäni, että olen tehnyt parhaani, vaikka välillä soimaankin itseäni kiukunpuuskistani ja vaikka mistä. Tarvitsen kuitenkin edes vähän lepohetkiä, jotta saan mielialani ja tunnetilani tasoittumaan. Silloin näen asiat valoisammin, voimistun ja pystyn auttamaan myös lapsia vaikeiden tunnetilojen kanssa ja osoittamaan heille aidommin rakkautta.

Tässä kohtaa huokaisen helpotuksesta muistaessani, että minullahan on iso ryhmä kohtalotovereita jakamassa tätä kaikkea. Ei tarvitse selitellä, kun puhelimesta kuuluu: ”Sama täällä!”. Puhutaan, itketään, iloitaan ja kirjoitellaan. Lisäksi on kevät ja lasten kanssa voimme mennä ulos, tehdä retkiä luontoon ja ottaa eväät mukaan. Mennään katsomaan sinivuokkoja ja herääviä ötököitä. Puhallellaan saippuakuplia ja katsotaan niiden kauniita värejä ja häipymistä taivaalle.

Nyt voinkin palata korona-ajan yksinkertaistamaan isovanhemman rooliini. Skype on ollut mainio väline varsinkin siinä, että molemmat osapuolet hyötyvät yhteistyöstä. Lapselle tulee turvaa ja mummulle uudenlaisia digivirikkeitä, tosin mummu kokee olevansa aina alakynnessä videopeleihin joutuessaan.

Koronaeristyksessä äitien merkitys on noussut korkealle ja tänä vuonna äitienpäivänä saisi minun mielestäni jakaa rutkasti kunniamerkkejä nuoremmille äideille. Parhaan kiitoksen ja voiman kullekin päivälle saamme kuitenkin omilta lapsiltamme arjen kohtaamisissa!

Toivon teille kaikille terveyttä ja iloa ihanista lapsistanne ja päätän K. Raition lastenvirren sanoihin: Suojaa Herra kotini, anna sille armosi, anna olla enkelein vartijana kodillein!

Ritva, vapaaehtoinen


                                                                                   (Kuva:Pixabay)

Linkkejä:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kohti turvallisempaa kiintymystä

Lohdutus

Äitiyden myötä muuttuva minäkuva