Muistoja äitienpäivästä


Nyt olemme taas me äidit ja isoäidit saaneet kortit, kukkaset ja lahjat. Mutta ne kortit ovat ne kaikkein ihanimmat, kun ne on tehty sydämen siveltimellä. Voi sitä yhteistä iloa ja silmien tuiketta, kun lapsi ojentaa äidille itse loihtimansa kortin ja äiti kaivaa tuon yllätyksen jännityksellä kuoresta, kiittää ja laittaa sen seinälle parhaimmalle paikalle ihailtavaksi.

Kerron teille mieleenpainuvimmasta äitienpäivästäni. Olin silloin 7-vuotias ja jouduimme saattamaan iso-veljeni ja isäni kanssa sairaan äitini Heinolan reumaparantolaan. Olin käynyt edellisenä iltana poimimassa sinivuokkoja lähimetsästä ja taisi jokunen kotipihan narsissikin tulla mukaan. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että äiti on ollut tuossa tilanteessa tuskaisen kivulias, koska suurin osa hänen nivelistään oli voimakkaasti tulehtunut ja koko kroppa oli hälytystilassa. Hän olisi tarvinnut ambulanssinkyydin, mutta tuolloin hän sai tyytyä epämukavaan farmariautoomme. Kaiken kukkuraksi tie oli toivottoman kuoppainen ja mutkitteleva. Siinä auton tärinässä minä sitten lauloin sydämeni pohjasta äidille laulun ”Äidin sydän” ja ojensin hänelle itse tekemäni kortin ja sinivuokot. Äiti on kertonut, että hän ei pystynyt juuri koko matkan aikana muuta kuin itkemään kivusta ja liikutuksesta. Hän pelkäsi kuolevansa ja oli huolissaan, miten me muut selviämme. Omat vuolaat itkuni purkautuivat sitten paluumatkalla, kun jouduimme jättämään äidin koko kesäksi sinne kauas, outoon sairaalaan. Onneksi pääsimme kuitenkin joitain kertoja piipahtamaan hänen luonaan.

Olen miettinyt usein, mikä mahtoi auttaa minua tuona kriisikesänä. Varmaan yksi iso tekijä oli silloin lapsenuskoni. Olin pyhäkoulussa oppinut, miten rukouspuhelimella voi soittaa suoraan Jeesukselle Taivaaseen. Puhuinkin joka päivä Jeesukselle äidistä ja vakuutin äidilleni, että kyllä hän paranee kun Jeesus tietää asian. No, äiti pääsi syksyllä kotiin ja me lapset olimme vähän aikaa tosi kilttejä, eikä edes riidelty keskenämme. Sitten elämä normalisoitui, mutta äidin liikkumisessa oli rajoituksia ja hän joutui käyttämään tosi paljon lääkkeitä, joista tuli kaikenlaisia sivuvaikutuksia.

Meni pari vuotta ja äiti huomasi olevansa yllättäen nelikymppisenä raskaana. Onneksi ei tehty aborttia. Siinähän kävi nimittäin niin, että äidin reumalääkkeet jouduttiin lopettamaan välittömästi. Vaikka hän pärjäsi raskausaikana reuman kanssa hyvin, oli ilmeistä, että sairaus pahenisi entisestään synnytyksen jälkeen. Mutta minun unelmani täyttyivät yli äyräiden: sain ihanan pikkusiskon 11-vuotiaana ja äiti parani pysyvästi ja hänen reumalääkityksensä voitiin lopettaa. Minä olin vakuuttunut siitä, että Jeesus kuuli lapsen rukoukset ja vastasi niihin –oikein tuplasti J. En ole halunnut ajatella, miten muutoin olisi voinut käydä.

Näin se on: äidit antavat valtavasti lapsilleen, mutta välillä tuntuu, että lapset antavat vielä enemmän takaisinJ

Lopuksi toivotan kaikille lapsille varjelusta ja onnistunutta paluuta päiväkotiin ja kouluun sekä äideille voimia tähän uuteen vaiheeseen!

Ritva, vapaaehtoinen

Äidin sydän (san. Lydia Koidula, säv. Robert Theodor Hansen, suom. Hilja Haahti)

Maan päällä paikka yksi on
Niin pyhä armas verraton
Mi tarjoo lemmen turvaisan
Ja kätkee onnen kalleimman
Vain sydän äidin tunnet sen
Näin hellä on ja lämpöinen
Se riemuitsee sun riemustas
Se tuntee huolta tuskias


                                                                     (kuva: Pixabay)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kohti turvallisempaa kiintymystä

Lohdutus

Äitiyden myötä muuttuva minäkuva